Johan on markkinat!

Markkinat ovat perinteinen kohtauspaikka, jonne tullaan myymään ja ostamaan, vaihtamaan kuulumisia ja viettämään aikaa. Matkaan voi tarttua niin vihanneksia, munia, käsitöitä kuin leivonnaisiakin.  Reissuilta muistan, kuinka Australian pikkukaupungeissa ja muutoin uneliaissa kylätaajamissa viikottaiset tai kuukausittaiset lauantaiaamun markkinat olivat viikon kohokohta, jonne tultiin läheltä ja joskus kauempaakin. Myynnissä oli kaikkea salaatinlehdistä ja mansikantaimista villasukkiin ja gluteenittomiin muffinsseihin, joita paistaessa edellisyö onkin venähtänyt pikkutunneille. Sellaisilla markkinoilla opin, että niinkin harvaanasutussa maassa voi elämä maaseudun näennäisessä eristyksessäkin olla sosiaalisesti vilkasta ja piristävää, kun koko yhteisö keskittää energiansa ja lähtee liikkeelle samana päivänä.

Minusta olisikin mukava törmätä samanlaiseen ilmiöön myös kotimaassa, ja bongata kävelymatkan päästä kotoa pieniä kojuja vaikka vaan kerran kuukaudessa. Vuorovaikutus ja vaihtotalous (joko rahaa tai muita hyödykkeitä vastaan) vahvistaa paikallista yhteishenkeä ja tekee omasta lähiympäristöstä pirteämmän paikan asua.

Kotipuutarhan tuotteet vaihtavat omistajaa Tilbassa lauantaiaamuna.

Advertisement

Retiisin viisaus – miksi syömme niinkuin syömme

Onko kenelläkään muulla ollut rahavaikeuksia puhtaan lähiruoan ostamisen suhteen? Riittävätkö tuottajan viljelytyöstä saadut tulot enää mihinkään? Entä mihin kuntoon jää viljelymaa? Tätä pulmaa pohdittiin allaolevassa artikkelissa.

Mikäli mietit miksi runsasravinteisuus on artikkelissa niin korkeassa arvossa, voit lukea artikkelin maaperän köyhtymisestä täältä.

Käännösposti Milkwoodin artikkelista
The Wisdom of The Radish (why we eat the way we do)

Lähde milkwood.net

Halusin vain tuoda esiin erään asian Milkwood Farmin kehityksen tässä vaiheessa, ruokaan liittyen. Tiedäthän, ne kauniit jakamamme otokset hunajakakuista tai hapanjuureen leivotuista skonsseista, kotitekoisesta pekonista ja tuoreista sateenkaariretiiseistä. Ne näyttävät hienoilta, eikö vain? Ja ne ovat. Ne todella ovat.

Oman porukan ja oppilaiden ruokkiminen upealla ruoalla, joka on kasvatettu ja valmistettu rakkaudella on täällä yksi suurimmista prioriteeteistämme – eettisistä syistä, terveyssyistä ja siksi, että tahdomme oikeasti tehdä tätä puhtaan ruoan juttua, emmekä vain puhua siitä. Mutta on myös käymässä ilmi, että asialla on kääntöpuolensa..

Villivihanneksia syömään ja hapattamaan

Kirjoittanut Kai Vaara

Nyt on se paras aika vuodesta kerätä villivihanneksia salaatiksi tai hapatteiksi. Vielä kasvusto on nuorta ja mehevää kokonaisuudessaan. Kesällä ja syksyllä on poimittava tuoreita kärkikasvustoja tai nuoria lehtiä, jolloin valikoiminen tekee touhusta huomattavasti hitaampaa.

Meillä Katajamäellä olemme pian kahdenkymmenen vuoden ajan harrastaneet tätä puuhaa – ja oppineet kaikenlaista. Eräs uranuurtajista on ollut Kakon Ossi täällä viettämiensä vuosien aikana – ja hänestähän onkin kehittynyt alan mestari ja armoitettu opettaja. Nyt pitäydyn kuitenkin vain omissa ja muiden täällä nyt asuvien kokemuksissa, jotka eivät ole niin monipuolisia, mutta ainakin käytännöllisiä.

Meikäläinen on harrastanut jo useita vuosia villivihannesten hapattamista eri vaiheissa kasvukautta. Minulla on ollut tapana tehdä aika suuria määriä, ämpäreihin tai saaveihin tai myös pienempiin purnukoihin.

Vuosittain olen tehnyt 60-80 kiloa hapatteita, mistä on riittänyt omiin tarpeisiin ja jaettavaksikin – yhteisömme tapahtumiin, vaihtoon, lahjaksi ja joulumyyjäisiin yms.

Jos yksi ihminen keräisi vuodessa 60 kiloa, siitä riittäisi yli puolitoistasataa grammaa päivälle! Ja jos hapatteita syö varsinaisesti vain kasvukauden ulkopuolella lokakuusta huhtikuuhun, tälläin päiväannoksena olisi lähes 300 grammaa! Ja se ei ole mitä tahansa massaa! Elävää ravintoa, mikä on säilyttänyt alkuperäisten kasvien erinomaisen terveelliset ominaisuudet mineraalipitoisuuksineen. Että kyse on siis kotoperäisestä voimaravinnosta, Super Food:ista.

Kun haimme naapurista 10 litraa maitoa..

Entäpä jos lähimpään ruokakauppaan on matkaa autollakin puolisen tuntia, ja kävellen moninkertaisesti, ja maitoa tarvittaisiin, sekä juustoa? Onneksi asianlaidan näin ollessa voi apu olla hyvinkin lähellä, muutaman sadan metrin päässä naapurin kuttulassa. Reippaat jalat taittavat matkan kävellen, ja virkistävän ulkoilun ohella toimittaa vierailu myös muutamia muita tarkoitusperiä. Vapaa-ajan kyläily ja kuulumisten vaihto naapureiden kanssa jäävät helposti vähille työntäyteisessä arjessa, joten maitomatka tarjoaa hetken myös sosiaaliseen yhteydenpitoon.

Maidon vastineeksi voi naapurille henkilöstä riippuen tarjota joko perinteisiä euron lantteja, vastaleivottua leipää, kananmunia, tai kenties tovin aikaa lypsyapuna, joissa kaikissa tapauksissa vaihto edesauttaa paikallistalouden elinvoimaisuutta ja parantaa vastustuskykyä ulkomaailman oikuille. (Tämä on ero yksilöllisen omavaraisuuden ja vuorovaikutteisen paikallisen omavaraisuuden välillä. Aivan kaikkea ei ole pakko tehdä itse, osana toimivaa vuorovaikutteista turvaverkkoa on mahdollista saavuttaa monia synergiaetuja jotka yksin pakertaessa jäävät sivuun.)

Ja tietenkin kymmenen litran tonkan täyttö tuoreella lämpimällä vuohenmaidolla palkitsee myös ruokapöydän ääressä istujat: iltapäivänmittaisen puuhaamisen tuloksena syntyy herkullista juustoa, tuorejuustoa ja jääpä jäljelle monta litraa juontimaitoakin.

Vaan kuinkapa edetä kun tonkka saapuu keittiöön eikä mahdu sellaisenaan edes jääkaappiin? Tässä iltapäivän ohjelma.

Rakkaat rikkaruohot

Rikkaruohot ovat mainioita kasveja. Ne kasvavat vaatimatta minkäänlaista hoitoa ja huolenpitoa karussakin maassa. Monilla niistä on syötäviä osia, rohdosominaisuuksia tai ne houkuttavat mehiläisiä ja muita hyödyllisiä hyönteisiä. Ennen tietyn kasvin leimaamista viholliseksi kannattaakin siis tutustua tarkemmin sen ominaisuuksiin, elintapoihin sekä mahdollisiin syihin jonka vuoksi se kasvaa juuri siellä missä se kasvaa. Kysy itseltäsi voisitko jotenkin hyödyntää kasvin olemassaoloa ruokalautasellasi tai vaikkapa maaperän, kompostin, kotieläinten tai pihasi hyönteisten tarpeisiin.

Permakulttuurin näkökulmasta monet ns. rikkakasvit ovat paljon muutakin kuin epäsiisteyksiä järjestelmällisesti hoidetussa puutarhassa. Itse asiassa useille niistä on myös monia käyttötarkoituksia, jonka johdosta niistä tulee puutarhaekosysteemin arvostettuja asukkaita.

Vasemmalta oikealle: horsman verso, pillike, jauhosavikka, kuorittu ohdakkeen verso ja peltohatikka.

Viime viikkoina olen tutustunut villivihannesten maailmaan, josta löytyykin monia oivallisia rikkaruohoiksi moitittuja kasveja esimerkiksi salaattiaineksiksi. Kasvimaalta voi nuoria pillikkeitä, jauhosavikoita, peltohatikoita ja vesiheiniä kitkiessä kerätä ne suoraan salaattikulhoon, höystää vaikkapa raastetulla kurkulla tai muilla ”tavanomaisilla” salaattitarpeilla, ja tarjota hyvänä lisänä aterialla kuin aterialla. Myös nuoret ohdakkeen versot ovat kuorittuina mainiota purtavaa, ja niiden kerääminen voi toimittaa puutarhassa myös muita hyödyllisiä toimintoja.

Jaettu sato on moninkertainen ilo – kurkistus CSA-viljelymalliin

Näkymättömät rakenteet ovat erilaisia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia järjestelmiä, joiden puitteissa elämme ja vuorovaikutamme maailmassa. Yksi ruohonjuuritason esimerkki keskinäisestä järjestäytymisestä on lähiruokamalli CSA – Community Supported Agriculture.

CSA-liike on saanut alkunsa jotakuinkin samoihin aikoihin sekä Saksassa, Sveitsissä että Japanissa 1960-luvulla, kun maatalousmaan kasvavien kaupunkien alle katoamisesta huolestuneet asukkaat ja viljelijät alkoivat muodostaa yhteenliittymiä tukeakseen ja ylläpitääkseen ekologista ruoantuotantoa, joka tukee myös viljelijän toimeentulon varmuutta. Nykyisin malli on erittäin laajalle levinnyt myös esimerkiksi Pohjois-Amerikassa ja Britanniassa joista yhteensä löytyy jopa kymmeniä tuhansia CSA-ryhmiä.

Suomen kielellä CSA kääntynee sanaksi kumppanuusmaatalous, ja ainakin Herttoniemen ruokapiirin kerrotaan virittelevän ”Kaupunkilaisten Oma Pelto- projektia” CSA-malliin.

Miten CSA toimii?

CSA- yhteisviljelyn mallin perusajatus on viljelijän ja paikallisten välinen kumppanuus, jossa jo keväällä viljelijältä ostetaan  tulevaan satoon osuus tai osakkuus, jota vastaan tilalta tai sovitusta noutopisteestä saa viikottain noutaa laatikollisen sesongin tuotteita, kuten kulloinkin kypsymässä olevia vihanneksia, juureksia ja hedelmiä. Toisinaan osuuden voi hankkia rahan sijaan myös auttamalla viljelytöissä. Osuus-menetelmä huojentaa viljelijän markkinointipaineita ja vähentää velan oton tarvetta. Se myös vahvistaa paikallista yhteisöllisyyttä ja toimeentuloa sekä antaa ihmisille mahdollisuuden olla yhteydessä ruokansa alkuperään ja sen tuottajaan. Yleensä CSA-tiloilla ja puutarhoilla viljellään monipuolisesti useita eri lajikkeita, jolloin yhden lajikkeen epäonnistuminen ei ole yhtä suuri menetys, koska muut antimet täydentävät viikottaisen laatikon sisältöä. Monimuotoisuus luo vakautta. Tilaajat myös ovat tietoisia viljelyyn liittyvistä mahdollisista riskeistä sekä esimerkiksi sääolosuhteiden vaikutuksesta toimitusten koostumukseen.

Laatikon noutajia CERES:in markkinoilla Melbournessa