Kuulumisia Kilpiän tilan keyline-kurssilta

Tuomas Mattila kirjoitti kuulumisia Kilpiän tilalla pidetystä keyline-demosta. Keyline-menetelmä on australialaisen P.A. Yeaomansin kehittämä menetelmä maaperän kunnostukseen ja maa-alueiden vesitalouden suunnitteluun ja eroosionhillintään. Aiheeseen ja termistöön voi tarkemmin tutustua Tuomaksen aiemmin kirjoittaman suomenkielisen artikkelin parissa täällä englanninkielellä tällä sivustolla.

Keyline viikonloppu meni tiiviillä porukalla. Tuntemattomia ihmisiä tuli paikalle kaksi ja sen lisäksi tuttuja oli neljä.

Hyväksi todetulla kaavalla aloitimme teorialla ekologisesta vesivarojen hallinnoinnista (spread it, slow it, sink it – levitä, hidasta, imeytä) ja opettelimme lukemaan korkeuskäyriä.

”Keypoint” on rinteen kohta, jossa maaston muoto taittuu kuperasta koveraksi.

Convex = kupera, concave = kovera. Keskellä keypoint.

Sitten käytiin pihalla tekemässä hiekkakoe, eli tein pienen 30cm x 50cm rinteen hiekkaan ja sitten ruvettiin valuttamaan siihen vettä. Luonnostaan vesi keskittyi rinteen keskiosille kahden harjun väliin, jossa se kuljetti maa-ainesta ”keypoint”tiin asti, sen jälkeen oli sedimentaatiota. Pyyhin minirinteen kädellä alkuasetelmiin ja asennettiin siihen sormella piirtäen pari swalea (”kosteikkopainanne?”). Veden valutusta jatkettiin sillä tuloksella, että swalet lopulta täyttyivät ja eroosio alkoi eri kohdasta rinnettä. Lopuksi teimme keyline harjanteet ja testasimme veden valutusta. Vettä sai oikeastaan valuttaa miten paljon vain, rinne oli stabiili. Vesi levisi kauttaaltaan rinteelle ja imeytyi maahan. (Ihan lopuksi peitimme hiekan ruohosilpulla ja kuohkeutimme sen 20 cm syvyyteen. Tämän jälkeen laskimme noin 100 litraa vettä siihen ilman mitään merkkiä eroosiosta. Kuohkea ja peitetty maa ei toimenpiteitä kaipaa.) Tätä koetta tehdessä tuli perehdyttyä myös sadeveden käyttökelpoisuuteen, sillä vesi tuli kuution tankista joka oli hiukan ylärinteessä. Letkussa riitti painetta kerrassaan hyvin.

Seuraavaksi tutustuttiin korkeuden mittauslaitteisiin. Ensin yritettiin arvioida silmämääräisesti, mikä kohta vastakkaisessa laaksossa (n. 2 km päässä) on samalla korkeudella kuin me. Sitten varmennettiin arviota vaaituskoneella ja O-renkulaksi käännetyllä vesiletkulla.

Tulos oli arvattava, sitä ei silmällä hoksaakaan kuinka ylös maisemassa vettä saa vietyä siitä missä seisoo.

Tämän jälkeen mentiin merkkaamaan keyline peltoon. Toinen porukka käytti vatupassista tehtyä A-harppaa (paljon parempi kuin se naruversio, mitä PDC:illä esitellään) ja toinen porukka vesiletkua (bunyip level). Mittaukset varmennettiin O-renkulalla ja vaaituskoneella.

Tulokset: bunyip-vesiletku oli epätarkin, sillä tuli heittoa jopa 8 cm 50 m matkalla. Letkun käsittely maastossa on hankalaa ja jos sitä ei pidä aivan pystysuorassa, virheet kertyvät. A-harppa oli hämmentävän tarkka, pahimmillaan heittoa oli pari senttiä. Yleensä päästiin ihan samaan tulokseen vaaituskoneen kanssa. O-renkula toimi pidemmillä matkoilla oivallisesti.

Tässä välissä alettiin epäillä, että keyline menee ylämäkeen ja että kaikki mittalaitteet ovat rikki. Silmämääräisesti meinaan ei voinut uskoa, että harjanne oli samalla korkeudella keypointin kanssa. Keypointissa oltiin laakson pohjalla, kun harjanteelta oli noin 4 m pudotus. Lopulta uppiniskaisemmatkin alkoivat myöntyä ja haimme McConnel täryjankkurin paikalle. Nurmi oli liian pitkää, joten viiden minuutin päästä veimme jankkurin pois ja haimme murskaimen. Murskaimella tuli varmistettua, että keyline on kohdallaan. Kymmenen koneenleveyttä ylämäkeen edettyä totesimme, että työjälki viettää keypointin yläpuolelta harjanteille, eli jos sen jankkuroi vettä ohjautuu kuiville paikoille.

Täryjankkuri talviasussaan.

”Keyline” on keypointin korkeuskäyrä

Seuraavana päivänä jankkuroitiin työnäytöksen merkeissä. Paikalliset viljelijät ilmoittautuivat, mutta eivät ilmaantuneet paikalle. Sen sijaan paikalle tuli Etelä-Suomen eturivin luomuneuvojat, kauin tuli Kymenlaaksosta. Eli tarkkaavaisia silmäpareja ja virkeitä mieliä piisasi.

Jankkuroimme merkatun osan peltoa ja menimme sisään kahville turvaan ”sopivasti sattuneelta” rankkasateelta. Vartin päästä sade oli ohi ja pääsimme havainnoimaan veden kulkua jankkuroidussa ja jankkuroimattomassa maaprofiilissa. Sitten kävimme vielä kurkkaamassa pari vuotta sitten jankkuroitua ruismaata, jossa oli sama ilmiö. Jos maata ei kuohkeuta, pinta on märkä ja pohja kuiva. Jos sen kuohkeuttaa, maaprofiili on kauttaaltaan mukavan kostea. (Muistutti kahvinpuruja.) Pari vuotta sitten jankkuroidulta ja sittemmin kynnetyltä lohkolta löytyi muuten 22 cm syvyydestä kerros erittäin hyväntuoksuista lahoavaa apilamassaa (lehtikomposti/maan tuoksu). Mikrobitoiminta oli aivan holtitonta. Jankkuroimattomalla verrokilla maa oli tuossa syvyydessä täysin hajutonta. Hommasin keväällä mikroskoopin, mutten ole saanut otettua näytteitä. Saa nähdä, jos sitten kun puinnit ovat ohi.

Tiivistyneen maan perättäisen jankkuroinnin vaikutuksia kasvien kasvuun ja maaperän kunnostamiseen.

Huomenna pitäisi jankkuroida vähän lisää peltoa, ruis on puitu ja länttään samalla kerääjäkasveja peltoon.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s