Löytöretki permakulttuuriin

SAMI MÄKELÄINEN

Kirjoittaja on v. 2009 Australiaan muuttanut Melbournen-Suomalainen perheenisä joka työskentelee siellä teknologia-alalla. Tässä Samin kokemuksia permakulttuuriin tutustumisesta.

Suurimmalle osalle suomalaisista permakulttuuri lienee täysin tuntematon konsepti. Näin oli minunkin kohdallani vielä pari vuotta sitten, ja vaadittiinkin mantereen vaihdos että ylipäätään törmäsin koko aiheeseen.

Kaikki alkoi siitä että olin jo yli 10 vuotta sitten tutustunut kohtalaisella tarkkuudella ilmastonmuutokseen sekä Peak Oil (öljyhuippu) -konseptiin ja tullut vakuuttuneeksi paitsi niistä, myös siitä että monet muutkin ”normaalit” yhteiskunnan rakenteet olivat täysin kestämättömällä pohjalla. Ensimmäiset vuodet aiheen parissa kuitenkin menivät enemmän tilannetta kauhistellen ja ehkä tietynlaisessa normaalielämän ohella halvaantuneessa olotilassa voimattomuuden tunteessaa – miten jotakin niin perusteellisesti maailmaa meidän elinaikanamme mullistavaa voisi hallita tai miten siihen voisi varautua ilman että yhteiskunta ajautuu väistämättä kaaokseen? Ja mitä yksi ihminen voi tehdä?

Maailmassa ei kuitenkaan ollut pulaa hyvistäkään suurista suunnitelmista miten ”kaikki” ratkaistaisiin; esim Lester Brownin Earth Policy Instituten julkaisut ovat arvokasta luettavaa. Pulaa kuitenkin oli – ja on – poliittisesta tahdosta toteuttaa mitään näistä tarvittavista muutoksista. Pulaa oli myös realistisista, henkilökohtaisista ja ennen kaikkea positiivisista tavoista vaikuttaa asioihin – Suomessa ekologista diskurssia, sikäli kun sitä etenkään valtamedioissa oli lainkaan, dominoi Linkolan tyyppinen ääriaines johon muu yhteiskunta suhtautuu kuin kylähulluun. Ns mainstreamin ekoajattelu rajoittui energiansäästölamppuihin ja muovipussien ja vesipullojen osittaiseen halveksuntaan. Oli selvää että muutakin tarvitaan.

Pikkuhiljaa löysin tieni pelkän synkän tilanteen tiedostamisesta positiivisempaan ja aktiivisempaan suuntaan. Tätä auttoi ehkä ratkaisevasti vuonna 2009 Australiaan muutto – täällä Melbournessa ympäristötietoisuus ja -aktiivisuus on ruohonjuuritasolla aivan eri sfääreissä kuin Suomessa; jotain kertonee jo sekin että maailman luomutuotannosta on Australiassa peräti 38% – väkilukuun suhteutettuna 57 kertaa enemmän kuin Euroopassa. Aloin integroimaan enemmän ja enemmän luomua perheemme ruokavalioon ja elämään samalla kun jatkoin opiskelua aiheen tiimoilta. Eräs ensimmäisistä ”ahaa”-elämyksistä positiivisen bottom-up-aktivivismin mielessä oli tutustuminen Transition Town-liikkeeseen, joita on Melbournen seudullakin muutama.

Transition Townin jälkeen kuvaan astuivat John Michael Greerin teokset ja sen jälkeen ensimmäinen ”oikea” permakulttuuriteos, kevyehkö mutta äärimmäisen inspiroiva ”Gaia’s Garden: A Guide to Home-Scale Permaculture”. Permakulttuuri konseptina nappasi heti huomioni; oli hienoa huomata että on olemassa eräänlainen holistinen, tieteellinen suunnitelma ja suunnittelumetodeja siitä miten maailma voisi toimia aidosti kestävällä pohjalla. Samalla sätin itseäni miten olin voinut missata koko jutun niin pitkään, permakulttuuri kun ei varsinaisesti ole mikään uusi juttu. Permakulttuuri on samalla sekä hyvin henkilökohtainen että käsiteltävissä olevan kokoinen että skaalautuva siinä mielessä että sillä on potentiaalia vaikuttaa ratkaisevasti paitsi yksilöiden myös yhteiskunnan tasolla, niin lokaalisti kuin globaalistikin. Työelämässä järjestelmäarkkitehtinakin toimittuani permakulttuurin systeemitason ajattelu iski hyvin kotiin.

Ensimmäisen opuksen jälkeen permakulttuurin ympäriltä onkin tullut ahmittua useampi aihetta käsittelevä teos, ja tällä hetkellä työn alla on alan ”raamattu”, Bill Mollisonin ”Permaculture: A Designers’ Manual”. Sen lisäksi että Melbournessa yleinen ilmapiiri on ympäristöystävällinen, on täällä aktiivinen permakulttuuripiiri ja monta paikallisjärjestöä. Lisäksi permakulttuuriaiheisia ohjelmia tulee ajoittain ihan ”normaalistakin” televisiosta, esim. Gardening Australia-sarjassa.

Läheisen luomutilan antimia

Vaikka permakulttuuri ei täälläkään ihan jokapäiväinen termi vielä olekaan, ei myöskään voida enää puhua mistään alakulttuurista eikä oudosta kaikille tuntemattomasta asiasta. Kanojen, kanien yms kasvatus kaupunkialueen pienillä takapihoillakin on aivan normaalia ja työkaveritkin tuovat keskustassa 50-kerroksisessa pilvenpiirtäjässä sijaitsevalle työpaikallani puutarhoistaan ylimääräisiä sitruunoita, limejä, viikunoita, päärynöitä ja ties mitä muiden iloksi. Jotenkin on vaikea kuvitella että tällaista sadon jakoa tapahtuisi yleisesti Helsingin keskustassa.

Innolla paneudun aiheeseen tässä positiivisessa ilmapiirissä ja kasvatuksellisesti suosiollisessa ilmastossa lisää, pyrin menetelmiä mahdollisuuksien mukaan implementoimaan permakulttuurin periaatteita omassa ja perheeni elämässä ja haaveilen PDC:n suorittamisesta. Samalla toivon että permakulttuuri saisi enemmän jalansijaa myös Suomessa, ja tässä asiassa Pohjoinen Permakulttuuri ja muut harvat aktiivit Suomessa tekevät tärkeää työtä!